Kuvittele kilpailu, jossa kaikki pelaavat samoista rahoista. Uusia euroja ei juuri ilmesty pöytään, joten jos yksi voittaa enemmän, jonkun toisen on väistämättä saatava vähemmän.
Tervetuloa hyvinvointialueiden rahoitusmalliin.
Nälkäpeli-kirjoissa ja -elokuvissa alueet lähettävät kilpailijansa areenalle taistelemaan hengissä säilymisestä. Suomessa hyvinvointialueet eivät tietenkään käy tällaista kamppailua. Silti järjestelmässä on piirteitä, jotka muistuttavat kilpailua, jossa kaikki tavoittelevat mahdollisimman suurta osuutta yhteisestä potista.
Hyvinvointialueiden rahoitus on noin 27,5 miljardia euroa vuodessa, eli lähes kolmannes valtion koko budjetista. Rahoitus jaetaan alueille laskennallisen mallin perusteella, jossa huomioidaan muun muassa väestömäärä, ikärakenne, sairastavuus ja palvelutarve. Merkittävä osa rahoituksesta määräytyy juuri palvelutarpeen perusteella.
Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että kyse ei ole pelkästään siitä, kuinka paljon rahaa valtio osoittaa hyvinvointialueille. Yhtä tärkeää on se, miten rahat jaetaan alueiden kesken.
https://vm.fi/rahoituslaskelmat
Ajatellaan yksinkertaistettua esimerkkiä.
Oletetaan, että yhteinen rahoituspotti olisi 30 miljardia euroa ja alueita olisi 20 saman kokoista. Jokaisen laskennallinen osuus olisi silloin 1,5 miljardia euroa.
Mitä tapahtuu, jos yhden alueen palvelutarvetta kuvaavat tekijät kasvavat suhteessa muihin alueisiin? Mitä tapahtuu, jos sen sairastavuustiedot näyttävät aiempaa raskaammilta tai sen väestörakenne muuttuu muita alueita epäedullisemmaksi?
Vastaus on yksinkertainen: kyseinen alue saa suuremman osuuden yhteisestä potista. Koska kokonaispotti ei samassa suhteessa kasva, muiden alueiden suhteellinen osuus pienenee.
Tässä piilee rahoitusmallin kiinnostava paradoksi. Jokainen alue pyrkii luonnollisesti huolehtimaan siitä, että sen asukkaiden palvelutarve näkyy järjestelmässä mahdollisimman oikein. Samalla alueet ovat keskenään tilanteessa, jossa yhden alueen aseman vahvistuminen voi heikentää muiden asemaa.
Tästä päästään takaisin Nälkäpeleihin.
Tarinan edetessä pelintekijät muuttavat sääntöjä aina silloin, kun jonkun kilpailijan menestys alkaa näyttää liian selvältä. Viesti on yksinkertainen: älä erotu liikaa joukosta.
Hyvinvointialueilla tilanne ei tietenkään ole yhtä suoraviivainen. Silti toisinaan herää kysymys siitä, miten järjestelmä suhtautuu onnistumiseen.
Jos alue onnistuu kattamaan alijäämänsä, tehostamaan toimintaansa ja vakauttamaan taloutensa muita nopeammin, mitä tapahtuu seuraavilla rahoituskierroksilla? Palkitaanko onnistumisesta vai syntyykö kannustin piilottaa osa siitä?
Käytännössä alue voi käyttää mahdollisen taloudellisen liikkumavaransa monin tavoin. Se voi esimerkiksi alentaa asiakasmaksuja, vahvistaa palveluverkkoa, lyhentää jonoja tai tehdä muita asukkaille hyödyllisiä investointeja. Nämä ovat kaikki hyviä tavoitteita. Samalla ne voivat estää tilanteen, jossa alue näyttäisi ulospäin liian vahvalta suhteessa muihin.
Pohteen näkökulmasta kysymys ei ole teoreettinen.
Viime vuosien aikana alueen rahoituskehitys on ollut monella tavalla haastava. Samaan aikaan kustannustaso jatkaa kasvuaan. Jos rahoituksen kasvu jää selvästi kustannuskehitystä hitaammaksi, syntyy väistämättä paine löytää uusia säästöjä ja tehostamistoimia.
Tähän sisältyy ristiriita, joka näkyy monella hyvinvointialueella. Vaikka talous olisi saatu merkittävästi parempaan kuntoon, viimeiset askeleet voivat osoittautua kaikkein vaikeimmiksi.
Pohteella alijäämän kattamisesta näyttäisi puuttuvan enää noin 11 miljoonaa euroa. Kahden miljardin euron kokonaisbudjetissa summa on suhteellisen pieni. Silti juuri tuo summa voi ratkaista sen, päästäänkö vuosia jatkuneesta alijäämien kattamisen kierteestä lopullisesti eroon vai ei.
Taloudessa viimeiset kilometrit ovat usein vaikeampia kuin ensimmäiset sadat.
Siksi keskustelu ei lopulta koske vain Pohdetta.
Kysymys kuuluu: kannustaako hyvinvointialueiden rahoitusmalli aidosti onnistumaan, parantamaan tuottavuutta ja tekemään kestävää taloutta? Vai luoko se järjestelmän, jossa kaikkein turvallisinta on pysyä keskijoukossa?
Nälkäpeleissä voittajia on vain yksi.
Julkisessa terveydenhuollossa meidän pitäisi pystyä rakentamaan järjestelmä, jossa yhden menestys ei edellytä toisen tappiota. Juuri siihen hyvinvointialueiden rahoitusmallin pitäisi kannustaa.