Maatilalla jokainen osallistui töihin. Muistan edelleen ensimmäisen kerran, kun opettelin kyntämään peltoa. Jalat juuri ja juuri ylsivät traktorin polkimille. Isä neuvoi alkuun, lähti sitten navetalle ja minä jäin yksin pellolle ajamaan.

Maatilalla oppi aika nuorena, että työt tehdään silloin kun ne pitää tehdä ja jokainen kantaa oman osansa.

Lukion ja armeijan jälkeen pääsin töihin talotehtaalle. Siellä vierähti lopulta yli kymmenen vuotta elämästäni. Rakennusala eli suhdanteiden mukana. Välillä töitä oli paljon ja välillä tulevaisuus oli epävarma. Siellä ymmärsin myös käytännössä, miksi työntekijät tarvitsevat ammattiliittoa ja miksi työehdoista kannattaa sopia yhdessä.

Lähdin mukaan liiton toimintaan ja vuosien mittaan ehdin toimia lähes kaikissa työpaikan ja ammattiliiton luottamustehtävissä. Aluksi kyse oli oman työpaikan asioista. Vähitellen kiinnostus kasvoi siihen, miksi työelämässä tehdään sellaisia päätöksiä kuin tehdään ja kuka niistä lopulta päättää.

Samoihin aikoihin lähdin mukaan myös kotikuntani politiikkaan. Siellä huomasin nopeasti, etteivät politiikan päätökset ole mitään kaukaisia asioita. Ne näkyvät siinä, säilyykö paikkakunnalla koulu, saako ihminen tarvitsemansa palvelun ja löytyykö kotiseudulta työtä.

Yksi elämäni merkittävimmistä puheluista tuli aivan tavallisena työpäivänä.

Olin tehtaalla ajamassa trukkia, kun puhelin soi. Sain kuulla, että minut oli valittu Teollisuusliiton aluetoimitsijaksi.

Se oli minulle unelma-ammatti.

Sain työkseni tehdä sitä, mitä olin jo vuosia tehnyt luottamustehtävissä: auttaa työntekijöitä silloin, kun työpaikalla tulee ongelmia, neuvotella ja pitää työntekijöiden puolia.

Siinä työssä olen myös nähnyt, kuinka suuri merkitys politiikalla on työelämään. Eduskunnassa tehtävät päätökset tulevat lopulta vastaan tehtaiden lattioilla ja ihmisten arjessa.

Viime vuosina työntekijöiden turvaa on heikennetty, työmarkkinoiden luottamusta on rikottu ja vaikeiden päätösten laskua on laitettu liian paljon tavallisten palkansaajien maksettavaksi.

Siksi olen ehdolla eduskuntaan.

Olen saanut tarpeekseni siitä, että vaikeina aikoina ensimmäisenä katsotaan niiden suuntaan, joilla on muutenkin vähiten varaa joustaa. Mutta pelkkä vastustaminen ei riitä. Pitää myös pystyä kertomaan, mitä tehdään toisin.

Minulle politiikan lähtökohta on lopulta aika yksinkertainen:

Työtä tekevän ihmisen pitää tulla palkallaan toimeen. Työelämässä pitää olla turvaa myös silloin, kun kaikki ei mene suunnitelmien mukaan. Jos työ loppuu, ihmisellä pitää olla mahdollisuus kouluttautua uuteen ammattiin ja päästä takaisin työelämään. Työntekijöillä pitää olla oikeus neuvotella työehdoistaan yhdessä.

Yhteiskunnan pitää pitää huolta ihmisestä silloin, kun hän ei itse pärjää. Lapsista, sairaista ja vanhuksista ei voida huolehtia vain silloin, kun taloudessa menee hyvin.

Tiedän, etteivät Suomen ongelmat ratkea helposti. Meillä on korkea työttömyys, velkaa ja vaikea julkinen talous. Niitä ei kuitenkaan ratkaista vain veroja korottamalla eikä vain leikkaamalla.

Tarvitsemme lisää työtä, investointeja ja kasvua. Ja kun vaikeita päätöksiä joudutaan tekemään, niiden pitää olla reiluja.

Olen kulkenut aika pitkän matkan siitä Kestilän pellosta, jolla jalat juuri ja juuri ylsivät traktorin polkimille.

Yksi asia ei ole kuitenkaan muuttunut.

Uskon edelleen, että jokaisen pitää kantaa oma osansa, mutta ketään ei pidä jättää kantamaan kaikkea yksin.

Ja ennen kaikkea haluan palauttaa Suomeen luottamuksen siihen, että työllä voi rakentaa itselleen ja perheelleen hyvän elämän.